maanantai 2. syyskuuta 2013

Yhdessä yksinäisesti

Koska mulla on vain pari tuntia viikossa koulua, mulla on ollut nyt aikaa analysoida elämää ja hetkiä mitä se tuottaa tai on tuottamatta. Tällä kertaa oon pohtinut hyvinkin paljon elämässä esiintyviä erilaisia ihmissuhteita, jotka muodostuvat ympärille kuin hämähäkin verkko konsanaan.

Mä en ole koskaan ollut mikään erityisen erikoinen ihminen. Suhteellisen perusjuntti suomalainen, joka juoksentelee toisinaan verkkarit jalassa kaupungilla. Pienempänä tykkäsin verkkareista ja suunnittelin miten en koskaan käytä mitään muita housuja. Oli kuulkaas sinistä ja punaista, paksua raitaa ja ohutta raitaa. Olin niin onnellinen verkkareissani, miksipä olisin edes haikaillut farkkujen perään?? Enpä ole siis ollut mitenkään muodin mukana, vaan oikeastaan aina vaan heittänyt päälle sen mikä ensimmäisen sattuu käteen. Terkkuja punaisille kukkahousuille 2.luokan luokkakuvassa, josta äiti taisi saada sydänkohtauksen. Vastakohtaisesti mun kaverit ovat aina olleet todella muodikkaita ja tyylikkäitä. Jos niille antaisi jätesäkin, ei menisi kuin hetki niin se näyttäisi täydellisen uudelta muotiluomukselta. Joiltakin se onnistuu, multa ei ainakaan :D

Toisekseen, mä en koskaan ole ollut mitenkään urheilullinen ihminen. Mun mielestä suurta urheilua on aina ollut juokseminen jääkaapin ja pianon/tietokoneen/sängyn(+jonkun muun asian) välissä. Ei mua koskaan toisaalta ole kannustettu urheilemaan, monet harrastukset kuin maksaa hyvinki paljon. Harmi sinäänsä, että monet ihmiset eivät tiedä erilaisista apurahoista ja niiden antamista mahdollisuuksista. En itsekään ollut monestakaan kuullut ennen kuin aloitin kulttuurituottajaksi kouluttautumiseni.
Asian pointti nyt oli lähinnä se, että huvittaa usein miten mun kaikki kaverini ovat todella urheilullisia ja jaksavat raahautua urheilemaan melkein joka päivä. Oikeasti, miten jäätäviä miehiä ja naisia! Siksipä en millään voi ymmärtää, mikä meitä yhdistää.

Yleensä itsensä vertaaminen muihin alkaa ulkonäöllisistä sekoista, josta voikin sitten siirtyä arvostelemaan omia sisäisiäpiirteitään ja vertaamaan niitä muihin. Voi pohtia miten paljon lihavampi on kuin muut, miten paljon rumempi on kuin muut ja miten paljon huonompi ihminen on verrattuna tuohon toiseen ihmiseen. Voisin ottaa satoja kuvia teille siitä, miten räjähtäneeltä näytän verrattuna mun ystäviini, jotka näyttävät supermalleilta, mutta toisaalta se ei muuta yhtään mitään.

Joskus mua ärsyttää kuunnella ihmisten elämän viisauksia ulkonäöstä tai sisällöstä, koska nuo kaksi asiaa on ehkä vaikeimmin mitattavista asioista. Monet sanovat, että oi sä et ole niin hyvä. Varmasti hyvyys on jonkin asteista, mutta se ei taas tarkoita sitä, että olisi niin hyvä, tai että olisi hyvä ollenkaan. Itseäni ainakin välillä inhottaa olla itseni kanssa, koska en mä ainakaan ole mikään hyvä ihminen. Toiset taas toitottavat toisilleen miten kauniita muut ovat kuin he taas ovat niin rumia tai jotain muuta vastaavaa. Mikä on se kauneudellinen asteikko millä sen kauneuden arvioi. Nouseeko joku käyrä ylös kun nähdään upeutta hehkuva ihminen. Jos kaikki näyttäisivät tismalleen samalta, millä tavalla kauneus arvioitaisiin. Kulmakarvojen määrällä, suun kaaren taipumisella, vai jollain muulla ihmeellä?

Mikäköhän mun lopullinen pointtini tässä asiassa nyt olikaan. Lähinnä varmaan se, että jos olet ruma, et sitä voi muuttaa, jos joku sun sisällä ei napsahda oikealla paikalle niin, että näet itsesi kauniina. Muiden on vaikeaa nähdä jotain mihin ei itsekään usko. Mutta sillä aikaa kun säästän rahaa kauneusleikkaukseen, jota tuskin voi kohdistaa sisällä oleviin mätäpaiseisiin, syön mansikkaa ja suklaata. Tai no mansikat oon jo syönyt... hahaha löllerö liikkellä, "tulin, näin, söin", ja matka jatkuu.
sydän, Aiju

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti